Euroopassa lasken lähimmäisiksi sukulaiset, ystävät ja useissa konteksteissa ihmiset jotka sattuvat tallaamaan samoja katuja. Kiinalaiset laskevat lähimmäisikseen perheenjäsenet ja ehkä jossain määrin hyvät ystävät. Kun puhun tässä yhteydessä lähimmäisistä, tarkoitan ihmisiä jotka otan huomioon jokapäiväisessä elämässäni. Luterilaisen kasvatuksen saaneena lähimmäinen on henkilö, jolle pyrin tekemään kuten toivoisin itselleni tehtävän.
Esimerkiksi Otaniemessä jos joku kaatuu eikä näytä pääsevän ylös, menen tietenkin auttamaan. 102:ssa jos bussiin näyttää tulevan paljon possea, ahtaudun mahdollisimman perälle jotta kaikki varmasti mahtuvat. Jonossa odotan kiltisti vuoroani, koska kaikki muutkin jonossa odottavat ja rehellinen jonotus takaa keskimäärin parhaan tuloksen ja matalimman v-käyrän.
Kiinasa taas jos joku kaatuu, ohikulkijat korkeintaan ottavat kuvia kännykkäkameralla. Aiheeseen tietty vaikuttaa ennakkotapaus parin vuoden takaa, jossa kaatuneen mummon apuun mennyt shanghailainen IT-insinööri tuomittiiin maksamaan osa mummon sairaalalaskusta, koska "Oli epäilyttävää mennä silleen apuun ja auttaa mummo taksiin ja sairaalaan. Ei olisi poika varmaankaan tehnyt jollei ois aiheuttanut kaatumista" (tuomarin perustelu). Kiinassa laupias samarialainen vähintään haluaa ryöstää matkamiehen tai ottaa tämän orjaksi. Miksi kukaan auttaisi tuntematonta pyyteetömästi, kun niitä tuntemattomia on niin monia?
Busseissa, metroissa ja muissa kiinalaiset kasvattavat juuret heti sisään mukavasti päästyään. Siltä paikaltahan ei sit liikuta ennen omaa pysäkkiä ellei istuin vapaudu jossain. Oheisen kuvan bussissa oven takapuolella oli hyvin seisomatilaa, mutta sinne ei kukaan päässyt koska ihmiset eivät tiivistäneet taaksepäin. Oma paikka oli jo varmistettu.
Kiinassa jonotus on koripalloakin suositumpi kansanhuvi. Muut jonossa olijat eivät oikeastaan ole ihmisiä, ja vain itsellä on oikeastaan väliä.
Vastaavasti Suomessa mä tismalleen päätän itse elämästäni. Jos olisin tyttö, voisin polttaa tupakkaa tai valita ihmissuhteideni määrän ja keston ihan itse. Täällä "pahan tytön" stigma estää tekemästä kumpaakaan. Naisten tupakointiin liittyvä stigma on yhtä vahva kuin minihameessa, verkkosukkiksissa ja korkkareissa kadunkulmissa norkoilu Suomessa.
Yliopistossa minä korkeimman omakätisesti päätän koska teen ohjelmoinnin harjoitustyöt. Täällä kampuksilla opiskelijoiden sähköt katkaistaan klo 10 tai nyttemmin 11 illalla, koska "nukkuminen on teille hyväksi. nukkukaa!". (Onneksi ei päde ulkkariasuntolaan).
Suomessa naapurin ökykallista Mersua paheksutaan ja ollaan kateudesta vihreitä. Kiinassa naapurin miljonääri ei todennäköisesti osta Mersua tai Bemaria, koska kerskakulutus on paheksuttavaa. Kiinan rikkaimpien ihmisten listan tekijä tunnustaa, että todennäköisesti noin puolet 100 oikeasti rikkaimman nimistä puuttuu, koska kiinalaiset pitävät onnensa erittäin visusti salassa.
Suomessa valitsen opintoalani ehkä liiankin liberaalisti sen suhteen, mitä haluan isona tehdä ja mikä kiinnostaa. Kiinassa valitaan opintoala ensisijaisesti sen perusteella, mitä Kiinan valtio ja yhteiskunta tarvitsevat ja toissijaisesti näiden joukosta valitaan joku ala joka saattais kiinnostaa itseä.
Kiinan järjetön (sitä ei vaan voi käsittää) väkimäärä sanelee ihmisen suhteen ympäröivään yhteiskuntaan ja se on erilainen. Kiinaan tulluta länkkäriä turhauttaa, mutta kyse on pohjimmiltaan erosta. Implisiittinen arvovalinta ei tässä suhteessa toimi läheskään niin yksioikoisesti kuin useimpien länkkärien reaktioista voisi päätellä. Voisin perustella väitteeni kulttuurirelativismilla, mutta en satu uskomaan kyseiseen kukkahattuteoriointiin. Väitän kuitenkin, Kiinan ja lännen käsitykset ihmisen ja yhteiskunnan välisestä suhteesta ovat kumpikin tilanteeseensa (ihmisten määrä, väestön tiheys, väestörakenne) oikeita.
