Eka kouluviikko

Kiinan kurssi alkoi tiistaina. Perinteiseti nukuin huonosti ennen ensimmäistä koulupäivää. Pitäisiköhän siitä tavasta opetella pois aikuisiällä?

Kielikeskuksen kiina-kurssit pidetään C-rakennuksessa, jossa sijaitsee myös kauppa ja kaikki muukin olennainen.

Ryhmässämme oli reilu 15 henkilöä eri maista, mm. kazakkeja, venezuelalaisia, jenkkejä, brittejä, mongooli, thaimaalainen ja kaksi suomalaista (Noora päätyi samalle kurssille lopulta).

Opetus alkoi varsin vauhdikkaasti, mikä on tietysti aikuisopetuksessa ihan hyvä. Lähtötasot vaihtelivat suuresti, itse olin tietenkin ummikoimpien joukossa. Ensimmäisenä päivänä taottiin turpaan reilu 30 sanaa + kaikki, mitä ei ollut tarkoitus oppia ulkoa. Tähän asti kaikki opettajat ovat osanneet puhua ainakin vähän englantia, mikä käsittääkseni on poikkeuksellista.

Toisena päivänä kirjoituksen opettaja aloitti kirjoittamalla 30 merkkiä ensimmäisellä tunnilla ja oletti kaikkien osaavan ne seuraavana päivänä. Samainen opettaja myös oletti että osaamme lukusanat 1-10 toisen päivän toisella tunnilla, kun ne oli ensimmäisen kerran opetettu toisen päivän ensimmäisellä tunnilla. Koita siinä sitten pähkäillä merkkiin liittyvää sanaa ja merkin piirtojärjestystä kun joka vedon kohdalla pitäisi laskea ääneen.

Kiinan ääntäminen on jännää. Vokaalit ovat melkein suomalaiset, mutta pari poikkeusta on ja o:ssa on tiettyä suomenruotsalaista u-maisuutta. Oppimista vaikeutti huomattavasti se, että opetuskieli oli englanti, jonka vokaalit on outoja, syvältä ja ennalta-arvaamattomia. Suhuäänteitä on noin triljoona, ja jopa venäjän 7 (vai oliko niitä enemmän?) suhuäänteen opiskelun jälkeen menee sormi suuhun äänteitä tunnistaessa.

Noh, Siperia opettaa ja tuli ainakin numerot opittua varsin tehokkaasti. Ei tässä sinänsä mitään ongelmia normaaliälyisellä opiskelijalla ole. Tietty jos ois luterilaisempi työmoraali ja jaksais tehdä ahkerammin läksyjä niin vois oppia paremmin ja tehokkaammin.

Toisen koulupäivän päätteeksi kiitteli, kun ensin osasin sanoa kaupan kassalla että en tarvitse muovipussia ja kassalta poiskäveltyäni tajusin, että tätihän sanoi mulle ostosten loppusumman ja ymmärsin sen. Ostokset taisivat olla hulppeat 4 yania ja 8 maoa eli reilu 50c. Maasta se ummikkokin ponnistaa.

Viikon loppua kohti sitten opeteltiin lisää sanoja ja kerrattiin vanhoja. Ihmisen kyky oppia uusia sanoja on parhaimmillaan 2-vuotiaana, jolloin on mahdollista päästä teoreettiseen 15 sanan päivävauhtiin. Uusien sanojen opetteleminen on oikeasti aika vaikeata, varsinkin kun kaikki mun oppimisstrategiat on hiottu indoeurooppalaisten kielien opiskeluun.

Kun opiskelen indoeurooppalaisten kielten sanoja, painan mieleen miltä sanan kirjoitusasu näyttää. Kun puhun, muodostan kuvan sanasta, jonka haluan sanoa ja sen jälkeen lausun sen. Tämä tapahtuu vähemmässä määrin myös suomea puhuessani. Kuvaus on siis ajatus -> kirjoitettu sana -> puhuttu sana. Jokaisessa hyvin oppimassani kielessä on muodostusketju aluksi ollut ajatus -> suomenkielinen sana -> vieraskielinen käännös -> puhuttu sana. Ajan myötä sitten vieraskielinen sana liitty tarpeeksi vahvasti itse abstraktiin ajatukseen, että suomenkielinen välivaihe putoaa pois ja puheesta tulee sujuvampaa ja kielikuvat alkavat olla kielelle ominaisia, eivätkä niinkään suomesta pakolla sana sanalta käännettyjä.

Tekevätkö muuten kaikki näin? En ole oikein koskaan puhunut tavastani muodostaa puhetta. Olisi jotenkin luontevaa olettaa että olen kuin kaikki muut, mutta toisaalta en läheskään kaikessa ole.

Kiinassa tietenkin sanan kirjoitusasu (Hanzi) ja ääntämisohje (pinyin) eivät mitenkään liity toisiinsa, joten käytännössä joudun tavalla tai toisella. Tämäntyyppistä on kai tapana opetella flashcardeilla, mutta itselläni on pyöreän nollan verran käyttökokemusta moisista. Kämppiksen neuvon perusteella hankin itselleni blankkoja käyntikortteja (euron 100 kpl nippu), koska niitä on kivempi plärätä, pinota ja järjestellä kuin itseaskarreltuja kortteja.