Ruukinmatruuna puhuu usein nörteistä ja hikipingoista. Kärjistäen maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka tuntevat tarvetta lokeroida ihmisiä pistevieraisin joukkoihin ja niitä, jotka eivät. Vaikka sattuisi kuulumaan jälkimmäiseen ryhmään, on arkkityypit hyvä tunnistaa.
Tiivistäen nörtti on voimakkaan itsenäinen, laiska ja älykäs omien teidensä kulkija, jonka ensisijainen motivaatio on aina sisäistä. Nörtille rahalla ja arvosanoilla on välinearvoa jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Tavoitteet pitää pyrkiä aina saavuttamaan mahdollisimman vähällä vaivalla, koska siten energiaa jää muuhun kivaan.
Hikipinko taas on laumasielu ja kiltti oppilas, joka opiskelee ja menestyy, koska hänen oletetaan menestyvän. Hikipinkolle arvosanat ovat itseisarvo ja koulun jälkeen myös raha tai valta saattavat olla itseisarvoja.
Itse törmään kyseisiin stereotyyppeihin joka päivä. Olin itse ala-asteella ja alkupuolella vahvasti pinko, mutta sittemmin jokin naksahti päässä ja kävin lukion korostetun nörtisti. Yliopistossa uskon löytäneeni paremman tasapainopisteen ääripäiden välillä, mutta olen silti vahvasti nörtin puolella keskipistettä.
Ainakin yhdessä koulukirjassamme kyseistä kahtiajakoa viljellään: kanadalainen 马克 (ma ke, Mark), joka on aina myöhässä, ei tee läksyjään ja käyttää illat juomalla kaljaa on selkeä nörtti. Nemesiksenä Markilla on ranskalainen 马兰 (ma lan, ei hajua ranskankielisestä nimestä)， joka pingottaa ja on sitä mieltä, että kiltin opiskelijan kuuluu pitää kuullunkirjoituskokeista (听写, tingxie). Typottaisin toonit noihin pinyineihin, mutta en ole vielä keksinyt mistä hitosta ykkös- ja kolmostoonin merkit saa Steven bootcamp-näppiksestä (en mistään muustakan for that matter).
Kirjassa Mark tekee aimo virheen menemällä möläyttämään ääneen pitävänsä itseään fiksumpana, koska oppii pingottamatta. Vuosien kokemus kertoo, että näin ei ikipäivänä pidä mennä sanomaan hikipingolle. Toiselle nörtille näin voi sanoa hyvin mielin, minkä jälkeen voidaan yhdessä naureskella kuinka jotkut näkevät paljon enemmän vaivaa saavuttaakseen minimaalisesti parempia tuloksia.
Kaksi nörttiä voivat olla hyviä ja fiksuja samassa asiassa ja tämä ei ole kummaltakaan pois. Jotta pinko voisi näyttää hyvältä, pitää aina olla joku, jonka rinnalla voi näyttää hyvältä.
Tämä malli onnistuu lähinnä saamaan sekä nörtit että hikipingot näyttämään hävyttömän idiooteilta. En ymmärrä miksi kukaan ylpeänä ruksaisi itseään kumpaakaan boksiin. Jos ei ole näiden kahden ääripään kultaisella keskitiellä, on syytä ottaa useampikin tunti henkiseen itsetutkiskeluun ja perustella itselleen mahdollisimman järkiperäisesti miksi omat attribuutit ovat parempia ja miksi muut huonompia. Kognitiivinen disonanssi tulee jossain kohtaa vastaan, mutta siitäkin olisi hyvä päästä yli.
ReplyDeleteItse en näe erityistä ongelma selkeästi jompaan kumpaan suuntaan olemisessa.
ReplyDeleteParemmuus ja huonommuus tämän mallin puitteissa ilmenee kahdella tasolla:
1) Yhteiskunta tarvitsee sekä pinkoja että nörttejä toimiakseen. Kumpienkin ominaisuuksille ja toimintamalleille on selkeä tarve ja tilaus.
2) Yksilötasolla ihmisille jompi kumpi maailmankatsomus tulee todennäköisimmin luonnostaan. Ihmisille tekee hyvää toimia kuten kokevat luonnolliseksi ja olla ylpeitä siitä, mitä ovat sen sijaan että yrittäisivät kulkea kultaista keskitietä siellä, missä se ei yksilötasolla ole välttämättä tarpeellista.
En tietenkään suosittele aivan äärimmäisyyksiin menemistä tälläkään akselilla. Kohtuus on tarpeen kaikessa.